Harkitsin muutaman päivää kirjoitanko tästä vai en. Somessa liikkunut kuva jossa on teksti "pian sinunkin naapurissasi asuu iloisia maahanmuuttajia", kuva konepistoolista ja "tervehdi heitä perinteitä kunnioittaen", sai minut lopulta kirjoittamaan.
Alkuviikosta eräs kantasuomalainen naapurini oli ajaa autollaan päälleni. Jos en olisi jarruttanut, pelti olisi kolissut. Alkuun kuvittelin sen olevan vahinko. Kun hän alkoi veivaamaan alas auton ikkunaa, avasin oven ottaakseni vastaan anteeksipyynnön. Sitä ei kuitenkaan tullut. Naapuri joka oli kaahannut muutaman sentin päähän autostani, jonka olin viime sekunnilla pysäyttänyt ja siten välttänyt kolarin, oli täynnä vihaa. Hän vain tuijotti kylmästi ja huusi raivon vallassa. En alkuhämmennyksestä johtuen saanut ihan kaikkea rekisteröityä, mutta viesti oli selvä. "Tämä on meidän piha ja sinä et tästä aja."
Ennen Suomea olen asunut yli 19 vuotta Tukholmassa monen maahanmuuttajan ja ruotsalaisen naapurissa, eikä yksikään heistä ole ikinä käyttäytynyt yhtä vihamielisesti minua kohtaan. Jos väittäisin, ettei maahanmuuttajanaapureiden kanssa koskaan ollut mitään ongelmia valehtelisin. Ongelmat olivat kuitenkin pieniä ja loppupeleissä harmittomia. Bengalilaisen ruoan tuoksun saa tuuletettua ulos ja pesutuvan pesukoneet voi käyttää kerran tyhjänä jos joku on erehtynyt kielloista huolimatta pesemään maton siinä. Eikä niistä jaksa edes valittaa kun naapurit ovat muuten ystävällisiä, pitävät ovia auki, hymyilevät, tervehtivät ja kysyvät kuulumisia.
Miehenikin joutui naapureiden kynsiin, kun erehtyi muutaman kerran aamulla bussille kiirehtiessään, heittämään roskapussinsa naapuritalon (saman taloyhtiön) sekajätesäiliöön. Hänelle tultiin kertomaan, että asiasta oli jo ilmoitettu isännöitsijälle. Yhteistä näissä tapauksissa on se, että meille ei koskaan aikaisemmin kukaan henkilökohtaisesti ollut asiasta huomauttanut.
En olisi voinut kuvitella, että joku ahdistuu niin paljon siitä, että ajan satunnaisesti autollani asfaltoitua pihatietä pitkin. En osannut kuvitella, että joku kokee omistavansa taloyhtiön yhteisen pihan sekä toisen pysäköintialueen halki kulkevan muutaman metrin tienpätkän saati, että joku käyttäisi aikansa vahtiakseen kuka siitä milloinkin ajaa. En myöskään olisi voinut kuvitella, että muutama sekajätesäiliöön heitetty roskapussi voisi häiritä jonkun mielenrauhaa. Nyt tiedän, sillä minua on "tervehditty perinteitä kunnioittaen". Sen perusteella voin sanoa, etten pistäisi pahaksi vaikka naapurissa asuisi iloisia maahanmuuttajia.
Lisäys: Asuu meidän naapurissa mukaviakin ihmisiä ja ihan suomalaisia.
torstai 29. lokakuuta 2015
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Feministinen avautuminen feminismistä
Henkilökohtainen suhteeni feminismiin pitää sisällään sekä vihaa että rakkautta. Eniten feminismissä ärsyttää tuomistevat asenteet ja stereotypiat. Kaikella kunnioituksella, karvaiset kainalot ei tee kenestäkään parempaa tasa-arvon edistäjää. Eikä sillä ole mitään merkitystä onko se karvaturri mies, nainen tai jotakin siltä väliltä. Karvoilla tai muillakaan ulkoisilla tekijöillä ei edistetä tasa-arvoa. Tasa-arvoa ei myöskään voi heikentää käyttämällä korkokenkiä tai minihametta. Tasa-arvo toteutuu vain tositoimin.
Usein kuulee puhuttavan miespuolisista feministeistä. Se on hienoa, että miehetkin haluavat tasa-arvoa sillä se on kaikkien etu. Ikävä kyllä tasa-arvo jää usein pelkäksi puheeksi. Juhlapuheissa kerrotaan kuinka kannatetaan tasa-arvoa ja ollaan feministejä. Kun tulee aika jakaa paikkoja (viuh-viuh), ollaan edelleen feministejä. Ollaan niin hyviä miesfeministejä, ettei naispuolisille feministeille ole enää tilausta. Liian monta kertaa olen kuullut kuinka Äijä X on niin paljon parempi feministi kuin Nainen Y, että hänen valinta edistää feminismiä paremmin. Toisin sanoen miehen valintaa perustellaan sillä, että hän on vähintään yhtä hyvä feministi kuin samaan tehtävään pyrkivä nainen. Valitettavasti tasa-arvo ei toteudu valitsemalla hyviä feministejä. Tasa-arvo toteutuu valitsemalla enemmän hyviä naisia. En halua lähteä naisvihaaja linjoille, mutta pätevyysvaje alkaa olla melko väsynyt argumentti valita pelkästään miehiä. Vai mahtaako Jemenissäkin olla paljon miespuolisia feministejä?
Nuff said
torstai 8. lokakuuta 2015
Leimautumisen varjossa elävät keppihevoset
Poimintoja subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen liittyvästä keskustelusta:
"Päivähoito-oikeuden rajaaminen uhkaa maahanmuuttajalasten integroitumista"
"Käytännössä päätös kohdistuu usein pienituloisiin ja myös maahanmuuttajiin. Päätös kohdistuu juuri niihin lapsiin, jotka erityisesti kaipaisivat sitä tukea, jota meillä on laadukkaissa päiväkodeissamme tarjolla."
Tässä alkaa pikkuhiljaa jo verenpaine nousemaan, kyseistä keskustelua seuratessa. Minua raivostuttaa se kuinka maahanmuuttajia, pienituloisia ja työttömiä toistuvasti mainostetaan syynä säilyttää subjektiivinen päivähoito-oikeus. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustuspuheenvuoroissa heidät leimataan tahattomasti mutta toistuvasti muita heikommiksi vanhemmiksi, samalla kun heidän lasten kokopäiväisen kodin ulkopuolella toteutuvan hoidon ja kasvatuksen tarvetta korostetaan. Kriittisin näkee tässä jo lievemmässä muodossa samoja piirteitä kuin saamelaislasten suomalaistamisessa tai romanilasten pakkointegroinnissa.
Toistaiseksi pätevin selitys subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämiselle, on pelko joidenkin perheiden leimautumisesta. Kun kaikilla on oikeus käyttää kokopäiväistä päivähoitoa, myös haastavissa tilanteissa olevat vanhemmat voivat käyttää sitä leimautumatta ongelmaperheeksi. Jos osalta lähdetään rajaamaan oikeutta, vanhemmat joutuvat erikseen hakemaan oikeutta kokopäiväiseen hoitoon ns. sosiaalisin perustein. Tämän tilanteen pelätään karkoittavan avun tarpeessa olevia perheitä hakemasta kokopäiväistä hoitopaikkaa. Hiomista riittää jos halutaan rajata oikeutta ja samalla varmistaa, että apua tarvitsevat saavat ajoissa apua. Siksi en kannata leikkausta hallituksen esittämässä muodossa. Sen tuomat säästöt ovat todella pienet suhteessa mahdollisiin haittoihin. Mitä tulee leimautumiseen, keskustelu subjektiivisen päivähoito-oikeuden sälyttämisen puolesta on itsessään leimaava.
Huoli maahanmuuttajien kotoutumisesta osuu hieman väärään osoitteeseen. Suurin huolenaihe maahanmuuttajalasten kotoutumisen osalta tulisi olla päiväkotien eriytyminen. Kun päiväkodissa enemmistö on hiljattain maahan tulleita suomea toisena kielenään puhuvia, kielen oppiminen ja kotoutuminen alkaa olla niin haastavaa, ettei siihen enää riitä edes 10 tuntia päivässä. Suurempi haaste on usein lasten vanhemmat, erityisesti kotiin lapsia hoitamaan jäävä äiti, joka ei pääse osaksi kieliopetusta. Vanhemmat on saatava opiskelemaan kieltä vähintään osa-aikaisesti. Heille tulisi tarpeen vaatiessa tarjota mahdollisuutta myös vauvaikäisen osa-aikaiseen hoitoon. Perheen äidin hankkima kielitaito ja osallistuminen Suomalaiseen yhteiskuntaan, edistää koko perheen kotoutumista uuteen kotimaahan, paremmin kuin lapsen viettämät lisätunnit päivähoidossa. Ajauduin hieman sivuraiteille, mutta tulipahan tämäkin asia sanottua.
Takaisin itse asiaan, eli leimautumiseen ja leimaamiseen. Minulla ei ole mitään epäselvää sen suhteen, että on olemassa tiettyjä riskiryhmiä joiden todennäköisyys syrjäytyä on muita suurempi. Ei myöskään ole epäselvää mitä sosiaalisin tarpein päivähoidon saaminen voi tarkoittaa. Olen hyvin perillä lastensuojelusta ja monilla tavoin myös kiinni siinä arjessa. Tiedän myös paremmin kuin hyvin mitä on pienituloisuus. Edellä mainituin perustein rohkenen väittää, että toisin kuin usein puhutaan pienituloiset ja työttömät, eivät muodosta enemmistöä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksesta kärsivien suhteellisen pienessä joukossa.
Monella pienituloisella kotivanhemmalla ei yksinkertaisesti ole edes varaa viedä lastaan päivähoitoon. Vaikka hoitomaksu peritään tulojen mukaan on kotihoidontuki, pienituloisille suunnattu hoitolisä ja mahdollinen kuntalisä niin merkittävä tulolähde pienituloiselle perheelle, ettei monella yksinkertaisesti ole varaa luopua siitä. (Poikkeuksen muodostaa vanhempainvapaalla olevat, joiden tuloihin päivähoidon käyttö ei vaikuta. Harva kuitenkin palaa töihin suoraan vanhempainvapaalta.) Tämän lisäksi päiväkodissa vaaditaan myös tietty varustelutaso. Siellä on oltava säänmukaiset ulkoiluvaatteet kenkineen ja mielellään siistit sisävaatteet. Suomen neljä vuodenaikaa vaihtelevine asuvaatimuksineen, ei helpota pienituloisen perheen elämää siltä osin. Tämän lisäksi avoimeen varhaiskasvatustoimintaan osallistuminen ei leikkaa edellä mainittuja tukia. Avoimissa päiväkerhoissa lapsi voi (omassa kunnassani) viettä ainakin 9 tuntia viikossa. Vieläkö joku kuvittelee, että juuri pienituloiset perheet pitävät lapsiaan kokopäivähoidossa?
Kaikesta huolimatta juuri pienituloiset, työttömät ja maahanmuuttajat ovat päätyneet subjektiivisen päivähoito-oikeuden kiivaimpien puolustajien keppihevosiksi. Heidän vanhemmuutensa on rivien väleissä kyseenalaistettu ja heidän lapset on osoitettu kokopäiväisen päivähoidon käyttäjiksi tai vähintään tarvitsijoiksi. Vastakkain on asetettu "heikossa asemassa olevat" vanhemmat ja laadukas varhaiskasvatus. Näin heidät on useamman kerran leimattu myös muiden vanhempien ja veronmaksajien silmissä, vanhemmiksi jotka "maksattaa lastenhoitonsa muilla" vaikka voisivat itsekin hoitaa. Suhteellisen ajattelematonta ja karua toimintaa, "heikoimpien puolustajilta".
Kotihoito vs päivähoito ei ole luokkakysymys ainakaan siinä määrin, mitä usein kuvitellaan. Molemmista löytyy toistaiseksi hyvin laaja kirjo perheitä työttömistä lastensuojeluasiakkaista uraputkensa huipulla oleviin. Toivottavasti näin on jatkossakin. Eikä heidän vanhemmuuttaan voi mitata statuksen perusteella. Suosittelen lämpimästi kaikkia ylhäältäpäin puhujia vetämään vähemmän johtopäätöksiä ja tutustumaan enemmän erilaisten lapsiperheiden todelliseen arkeen. Siitä on hyvä lähteä kehittämään suomalaista varhaiskasvatusta.
"Päivähoito-oikeuden rajaaminen uhkaa maahanmuuttajalasten integroitumista"
"Käytännössä päätös kohdistuu usein pienituloisiin ja myös maahanmuuttajiin. Päätös kohdistuu juuri niihin lapsiin, jotka erityisesti kaipaisivat sitä tukea, jota meillä on laadukkaissa päiväkodeissamme tarjolla."
Tässä alkaa pikkuhiljaa jo verenpaine nousemaan, kyseistä keskustelua seuratessa. Minua raivostuttaa se kuinka maahanmuuttajia, pienituloisia ja työttömiä toistuvasti mainostetaan syynä säilyttää subjektiivinen päivähoito-oikeus. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustuspuheenvuoroissa heidät leimataan tahattomasti mutta toistuvasti muita heikommiksi vanhemmiksi, samalla kun heidän lasten kokopäiväisen kodin ulkopuolella toteutuvan hoidon ja kasvatuksen tarvetta korostetaan. Kriittisin näkee tässä jo lievemmässä muodossa samoja piirteitä kuin saamelaislasten suomalaistamisessa tai romanilasten pakkointegroinnissa.
Toistaiseksi pätevin selitys subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämiselle, on pelko joidenkin perheiden leimautumisesta. Kun kaikilla on oikeus käyttää kokopäiväistä päivähoitoa, myös haastavissa tilanteissa olevat vanhemmat voivat käyttää sitä leimautumatta ongelmaperheeksi. Jos osalta lähdetään rajaamaan oikeutta, vanhemmat joutuvat erikseen hakemaan oikeutta kokopäiväiseen hoitoon ns. sosiaalisin perustein. Tämän tilanteen pelätään karkoittavan avun tarpeessa olevia perheitä hakemasta kokopäiväistä hoitopaikkaa. Hiomista riittää jos halutaan rajata oikeutta ja samalla varmistaa, että apua tarvitsevat saavat ajoissa apua. Siksi en kannata leikkausta hallituksen esittämässä muodossa. Sen tuomat säästöt ovat todella pienet suhteessa mahdollisiin haittoihin. Mitä tulee leimautumiseen, keskustelu subjektiivisen päivähoito-oikeuden sälyttämisen puolesta on itsessään leimaava.
Huoli maahanmuuttajien kotoutumisesta osuu hieman väärään osoitteeseen. Suurin huolenaihe maahanmuuttajalasten kotoutumisen osalta tulisi olla päiväkotien eriytyminen. Kun päiväkodissa enemmistö on hiljattain maahan tulleita suomea toisena kielenään puhuvia, kielen oppiminen ja kotoutuminen alkaa olla niin haastavaa, ettei siihen enää riitä edes 10 tuntia päivässä. Suurempi haaste on usein lasten vanhemmat, erityisesti kotiin lapsia hoitamaan jäävä äiti, joka ei pääse osaksi kieliopetusta. Vanhemmat on saatava opiskelemaan kieltä vähintään osa-aikaisesti. Heille tulisi tarpeen vaatiessa tarjota mahdollisuutta myös vauvaikäisen osa-aikaiseen hoitoon. Perheen äidin hankkima kielitaito ja osallistuminen Suomalaiseen yhteiskuntaan, edistää koko perheen kotoutumista uuteen kotimaahan, paremmin kuin lapsen viettämät lisätunnit päivähoidossa. Ajauduin hieman sivuraiteille, mutta tulipahan tämäkin asia sanottua.
Takaisin itse asiaan, eli leimautumiseen ja leimaamiseen. Minulla ei ole mitään epäselvää sen suhteen, että on olemassa tiettyjä riskiryhmiä joiden todennäköisyys syrjäytyä on muita suurempi. Ei myöskään ole epäselvää mitä sosiaalisin tarpein päivähoidon saaminen voi tarkoittaa. Olen hyvin perillä lastensuojelusta ja monilla tavoin myös kiinni siinä arjessa. Tiedän myös paremmin kuin hyvin mitä on pienituloisuus. Edellä mainituin perustein rohkenen väittää, että toisin kuin usein puhutaan pienituloiset ja työttömät, eivät muodosta enemmistöä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksesta kärsivien suhteellisen pienessä joukossa.
Monella pienituloisella kotivanhemmalla ei yksinkertaisesti ole edes varaa viedä lastaan päivähoitoon. Vaikka hoitomaksu peritään tulojen mukaan on kotihoidontuki, pienituloisille suunnattu hoitolisä ja mahdollinen kuntalisä niin merkittävä tulolähde pienituloiselle perheelle, ettei monella yksinkertaisesti ole varaa luopua siitä. (Poikkeuksen muodostaa vanhempainvapaalla olevat, joiden tuloihin päivähoidon käyttö ei vaikuta. Harva kuitenkin palaa töihin suoraan vanhempainvapaalta.) Tämän lisäksi päiväkodissa vaaditaan myös tietty varustelutaso. Siellä on oltava säänmukaiset ulkoiluvaatteet kenkineen ja mielellään siistit sisävaatteet. Suomen neljä vuodenaikaa vaihtelevine asuvaatimuksineen, ei helpota pienituloisen perheen elämää siltä osin. Tämän lisäksi avoimeen varhaiskasvatustoimintaan osallistuminen ei leikkaa edellä mainittuja tukia. Avoimissa päiväkerhoissa lapsi voi (omassa kunnassani) viettä ainakin 9 tuntia viikossa. Vieläkö joku kuvittelee, että juuri pienituloiset perheet pitävät lapsiaan kokopäivähoidossa?
Kaikesta huolimatta juuri pienituloiset, työttömät ja maahanmuuttajat ovat päätyneet subjektiivisen päivähoito-oikeuden kiivaimpien puolustajien keppihevosiksi. Heidän vanhemmuutensa on rivien väleissä kyseenalaistettu ja heidän lapset on osoitettu kokopäiväisen päivähoidon käyttäjiksi tai vähintään tarvitsijoiksi. Vastakkain on asetettu "heikossa asemassa olevat" vanhemmat ja laadukas varhaiskasvatus. Näin heidät on useamman kerran leimattu myös muiden vanhempien ja veronmaksajien silmissä, vanhemmiksi jotka "maksattaa lastenhoitonsa muilla" vaikka voisivat itsekin hoitaa. Suhteellisen ajattelematonta ja karua toimintaa, "heikoimpien puolustajilta".
Kotihoito vs päivähoito ei ole luokkakysymys ainakaan siinä määrin, mitä usein kuvitellaan. Molemmista löytyy toistaiseksi hyvin laaja kirjo perheitä työttömistä lastensuojeluasiakkaista uraputkensa huipulla oleviin. Toivottavasti näin on jatkossakin. Eikä heidän vanhemmuuttaan voi mitata statuksen perusteella. Suosittelen lämpimästi kaikkia ylhäältäpäin puhujia vetämään vähemmän johtopäätöksiä ja tutustumaan enemmän erilaisten lapsiperheiden todelliseen arkeen. Siitä on hyvä lähteä kehittämään suomalaista varhaiskasvatusta.
lauantai 3. lokakuuta 2015
Kun 20 tuntia ei riitä
Osallistuminen torstain (1.10) A-studion talk ohjelmaan tuli täysin yllättäen. Kahden pienen lapsen äitinä, lähdin avoimin mielin keskustelemaan sydäntä lähellä olevasta aiheesta. Suunsa avaaminen on aina riski. Sen tekeminen Ylen suorassa lähetyksessä on jo vähän suurempi riski. Kiitos kaikille palautteesta! Moni asia jäi ohjelmassa sanomatta ja monta uutta asiaa on sen jälkeen noussut mieleen.
Eniten ajatuksia minussa on herättänyt vanhemmuuteen liittyvät paineet, odotukset ja syyllistäminen. Ennen kaikkea se kuinka nämä kaikki kolme helposti kasautuu pelkästään toisen vanhemman niskaan, pääsääntöisesti äidin. Olen suorapuheinen, mutta pyrin aina myös kuuntelemaan ja ymmärtämään muita. Minulle on edelleen epäselvää miksi terveet, fiksut, työkykyiset ihmiset kokevat niin suurta voimattomuutta omien lastensa suhteen, että pitävät päivähoitoa omaa vanhemmuuttaan parempana vaihtoehtona lapselleen? Mistä lähtien oman vanhemman antama tavallinen arki ei enää riitä lapselle? Onko meillä liikaa vaatimuksia oman vanhemmuuden suhteen? Pyrimmekö naistenlehtien, somen ja muun median tarjoamaan valheelliseen täydellisyyteen? Täydellisyyteen jossa koti kiiltää puhtauttaan, on viimeisen muodin mukaan sisustettu ja lapsetkin puettu sävy sävyyn sisustuksen kanssa. Täydellisyyteen jossa luomme uraa, leivomme pullaa, käymme salilla, käärimme sushia, näytämme hyvältä, olemme suosittuja, kantaaottavia, tietoisia, rakastuneita, korkeasti koulutettuja, varakkaita ja äärimmäisen onnellisia.
Juuri äitiyteen kohdistuvat paineet ovat valtavat. Vasemmalta huudetaan: Huono äiti ei tajua viedä lastaan hoitoon, vaan tarjoaa sille kotikutoista köyhän työttömän luokatonta seuraa! Oikealta huudetaan: Huono äiti ei käy töissä ja vie lapsensa hoitoon, laiskotellakseen, nukkuakseen päiväunia ja juodakseen lattea. Puhumattakaan kaikista muista viesteistä joita satelee suunnasta jos toisestakin. Milloin tässä maassa herätään siihen, että vanhemmuutta pitää tukea? Vanhempia on muistutettava siitä, että vanhemmuus itsessään on arvokasta. Ei tarvitse olla täydellinen.
Päivähoidosta tuli varhaiskasvatus, jota usein mainostetaan laadukkaana. Tälläkin hetkellä kansaa pelotellaan varhaiskasvatukseen kohdistuvien leikkausten kauaskantoisista seurauksista. Lyhennetyn hoitopäivän vaikutuksia pidetään todella huolestuttavina. Mitä tämä viestii kotivanhemmille? Entä ne kaikki päivähoidon ulkopuolella olevat lapset? Mikä on heidän kohtalo? Kun 20 tuntia viikossa ei riitä, kuinka käy lapsen jonka tuntimäärä on 0?
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden raivokkaimmat puolustajat puhuvat mielellään lapsen oikeudesta sekä leimautumisesta. Universalistisen palvelun etu on, että se kuuluu kaikille. Kenenkään ei tarvitse selitellä eikä perustella. Tämän hetken käyttötilastojen varjossa on toki äärimmäisen naiivia kuvitella, ettei kotivanhempien kokopäivähoidossa olevat lapset erotu joukosta. Vai luuleeko joku ihan aidosti, ettei muut huomaa jos päivät kotona viettävä vanhempi hakee lapsensa vasta klo 16 jälkeen? Koko keskustelu leimautumisesta ja sen pelosta on jo itsessään leimaava. Oletetaan että omista haasteista puhuminen koetaan leimaavaksi. Miksi raskauden jälkeisestä masennuksesta kärsiminen pitäisi salata? Onko häpeällistä puhua vaikeuksista avoimesti? Miksi edes tarjoamme vaihtoehtoa, jonka avulla ongelmat lakaistaan maton alle? Miten varmistamme, että perheet saa riittävästi apua ja tukea, jos ongelmista ei kehdata puhua?
Työtön vanhempi joka hoitaa lastaan kotona, saattaa kokea oman panoksensa arvokkaaksi ja olla todella ylpeä tekemästään kasvatustyöstään. Siitä huolimatta hänestä on tullut subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajien keppihevonen numero yksi. Hän on puheenvuoroissa usein se kasvoton vanhempi, jonka elämään kasautuu kaikki ongelmat. Hän on se vanhempi jonka jälkikasvu pelastuu syrjäytymiseltä, vain ulkoistamalla lapsi ammattilaisten ylläpitämään päivähoitoon. Tämän huomatessaan hän saattaa jo itsekin alkaa epäröimään omia kykyjään. Sitä ei ylhäältäpäin omista kuplista huutelijat välttämättä aina tule ajatelleeksi. Tässä keskustelussa leimataan ja loukataan toistuvasti kaikkia "heikoimmassa asemassa olevia" vanhempia. Juuri heidän vanhemmuuttaan mainostetaan tärkeimpänä syynä pitää kiinni subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Heidän lapset päätyvät samaan rooliin, kun puhutaan lasten eriarvoistumisesta.
Lasten yhdenvertaisuus ei valitettavasti toteudu samanpituisilla hoitopäivillä. Hallituksen lapsiperheisiin suoraan ja epäsuoraan kohdistuvia leikkauksia ei voida paikata subjektiivisella päivähoito-oikeudella. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Perhe on kokonaisuus, oli sen koko tai muoto mikä tahansa. Pidän vanhemmuutta lapsen kannalta tärkeämpänä kuin ammattilaisten tarjoamaa päivähoitoa. Olen sitä mieltä, että vastuu lapsesta kuuluu ensisijaisesti vanhemmille ja heitä tulee siinä tärkeimmässä tehtävässä tukea niin paljon kuin mahdollista. Päivähoitoa on tarjolla vain lyhyen ajan lapsen elämästä. Vanhemmuus on ikuista.
Eniten ajatuksia minussa on herättänyt vanhemmuuteen liittyvät paineet, odotukset ja syyllistäminen. Ennen kaikkea se kuinka nämä kaikki kolme helposti kasautuu pelkästään toisen vanhemman niskaan, pääsääntöisesti äidin. Olen suorapuheinen, mutta pyrin aina myös kuuntelemaan ja ymmärtämään muita. Minulle on edelleen epäselvää miksi terveet, fiksut, työkykyiset ihmiset kokevat niin suurta voimattomuutta omien lastensa suhteen, että pitävät päivähoitoa omaa vanhemmuuttaan parempana vaihtoehtona lapselleen? Mistä lähtien oman vanhemman antama tavallinen arki ei enää riitä lapselle? Onko meillä liikaa vaatimuksia oman vanhemmuuden suhteen? Pyrimmekö naistenlehtien, somen ja muun median tarjoamaan valheelliseen täydellisyyteen? Täydellisyyteen jossa koti kiiltää puhtauttaan, on viimeisen muodin mukaan sisustettu ja lapsetkin puettu sävy sävyyn sisustuksen kanssa. Täydellisyyteen jossa luomme uraa, leivomme pullaa, käymme salilla, käärimme sushia, näytämme hyvältä, olemme suosittuja, kantaaottavia, tietoisia, rakastuneita, korkeasti koulutettuja, varakkaita ja äärimmäisen onnellisia.
Juuri äitiyteen kohdistuvat paineet ovat valtavat. Vasemmalta huudetaan: Huono äiti ei tajua viedä lastaan hoitoon, vaan tarjoaa sille kotikutoista köyhän työttömän luokatonta seuraa! Oikealta huudetaan: Huono äiti ei käy töissä ja vie lapsensa hoitoon, laiskotellakseen, nukkuakseen päiväunia ja juodakseen lattea. Puhumattakaan kaikista muista viesteistä joita satelee suunnasta jos toisestakin. Milloin tässä maassa herätään siihen, että vanhemmuutta pitää tukea? Vanhempia on muistutettava siitä, että vanhemmuus itsessään on arvokasta. Ei tarvitse olla täydellinen.
Päivähoidosta tuli varhaiskasvatus, jota usein mainostetaan laadukkaana. Tälläkin hetkellä kansaa pelotellaan varhaiskasvatukseen kohdistuvien leikkausten kauaskantoisista seurauksista. Lyhennetyn hoitopäivän vaikutuksia pidetään todella huolestuttavina. Mitä tämä viestii kotivanhemmille? Entä ne kaikki päivähoidon ulkopuolella olevat lapset? Mikä on heidän kohtalo? Kun 20 tuntia viikossa ei riitä, kuinka käy lapsen jonka tuntimäärä on 0?
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden raivokkaimmat puolustajat puhuvat mielellään lapsen oikeudesta sekä leimautumisesta. Universalistisen palvelun etu on, että se kuuluu kaikille. Kenenkään ei tarvitse selitellä eikä perustella. Tämän hetken käyttötilastojen varjossa on toki äärimmäisen naiivia kuvitella, ettei kotivanhempien kokopäivähoidossa olevat lapset erotu joukosta. Vai luuleeko joku ihan aidosti, ettei muut huomaa jos päivät kotona viettävä vanhempi hakee lapsensa vasta klo 16 jälkeen? Koko keskustelu leimautumisesta ja sen pelosta on jo itsessään leimaava. Oletetaan että omista haasteista puhuminen koetaan leimaavaksi. Miksi raskauden jälkeisestä masennuksesta kärsiminen pitäisi salata? Onko häpeällistä puhua vaikeuksista avoimesti? Miksi edes tarjoamme vaihtoehtoa, jonka avulla ongelmat lakaistaan maton alle? Miten varmistamme, että perheet saa riittävästi apua ja tukea, jos ongelmista ei kehdata puhua?
Työtön vanhempi joka hoitaa lastaan kotona, saattaa kokea oman panoksensa arvokkaaksi ja olla todella ylpeä tekemästään kasvatustyöstään. Siitä huolimatta hänestä on tullut subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajien keppihevonen numero yksi. Hän on puheenvuoroissa usein se kasvoton vanhempi, jonka elämään kasautuu kaikki ongelmat. Hän on se vanhempi jonka jälkikasvu pelastuu syrjäytymiseltä, vain ulkoistamalla lapsi ammattilaisten ylläpitämään päivähoitoon. Tämän huomatessaan hän saattaa jo itsekin alkaa epäröimään omia kykyjään. Sitä ei ylhäältäpäin omista kuplista huutelijat välttämättä aina tule ajatelleeksi. Tässä keskustelussa leimataan ja loukataan toistuvasti kaikkia "heikoimmassa asemassa olevia" vanhempia. Juuri heidän vanhemmuuttaan mainostetaan tärkeimpänä syynä pitää kiinni subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Heidän lapset päätyvät samaan rooliin, kun puhutaan lasten eriarvoistumisesta.
Lasten yhdenvertaisuus ei valitettavasti toteudu samanpituisilla hoitopäivillä. Hallituksen lapsiperheisiin suoraan ja epäsuoraan kohdistuvia leikkauksia ei voida paikata subjektiivisella päivähoito-oikeudella. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Perhe on kokonaisuus, oli sen koko tai muoto mikä tahansa. Pidän vanhemmuutta lapsen kannalta tärkeämpänä kuin ammattilaisten tarjoamaa päivähoitoa. Olen sitä mieltä, että vastuu lapsesta kuuluu ensisijaisesti vanhemmille ja heitä tulee siinä tärkeimmässä tehtävässä tukea niin paljon kuin mahdollista. Päivähoitoa on tarjolla vain lyhyen ajan lapsen elämästä. Vanhemmuus on ikuista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)