Osallistuminen torstain (1.10) A-studion talk ohjelmaan tuli täysin yllättäen. Kahden pienen lapsen äitinä, lähdin avoimin mielin keskustelemaan sydäntä lähellä olevasta aiheesta. Suunsa avaaminen on aina riski. Sen tekeminen Ylen suorassa lähetyksessä on jo vähän suurempi riski. Kiitos kaikille palautteesta! Moni asia jäi ohjelmassa sanomatta ja monta uutta asiaa on sen jälkeen noussut mieleen.
Eniten ajatuksia minussa on herättänyt vanhemmuuteen liittyvät paineet, odotukset ja syyllistäminen. Ennen kaikkea se kuinka nämä kaikki kolme helposti kasautuu pelkästään toisen vanhemman niskaan, pääsääntöisesti äidin. Olen suorapuheinen, mutta pyrin aina myös kuuntelemaan ja ymmärtämään muita. Minulle on edelleen epäselvää miksi terveet, fiksut, työkykyiset ihmiset kokevat niin suurta voimattomuutta omien lastensa suhteen, että pitävät päivähoitoa omaa vanhemmuuttaan parempana vaihtoehtona lapselleen? Mistä lähtien oman vanhemman antama tavallinen arki ei enää riitä lapselle? Onko meillä liikaa vaatimuksia oman vanhemmuuden suhteen? Pyrimmekö naistenlehtien, somen ja muun median tarjoamaan valheelliseen täydellisyyteen? Täydellisyyteen jossa koti kiiltää puhtauttaan, on viimeisen muodin mukaan sisustettu ja lapsetkin puettu sävy sävyyn sisustuksen kanssa. Täydellisyyteen jossa luomme uraa, leivomme pullaa, käymme salilla, käärimme sushia, näytämme hyvältä, olemme suosittuja, kantaaottavia, tietoisia, rakastuneita, korkeasti koulutettuja, varakkaita ja äärimmäisen onnellisia.
Juuri äitiyteen kohdistuvat paineet ovat valtavat. Vasemmalta huudetaan: Huono äiti ei tajua viedä lastaan hoitoon, vaan tarjoaa sille kotikutoista köyhän työttömän luokatonta seuraa! Oikealta huudetaan: Huono äiti ei käy töissä ja vie lapsensa hoitoon, laiskotellakseen, nukkuakseen päiväunia ja juodakseen lattea. Puhumattakaan kaikista muista viesteistä joita satelee suunnasta jos toisestakin. Milloin tässä maassa herätään siihen, että vanhemmuutta pitää tukea? Vanhempia on muistutettava siitä, että vanhemmuus itsessään on arvokasta. Ei tarvitse olla täydellinen.
Päivähoidosta tuli varhaiskasvatus, jota usein mainostetaan laadukkaana. Tälläkin hetkellä kansaa pelotellaan varhaiskasvatukseen kohdistuvien leikkausten kauaskantoisista seurauksista. Lyhennetyn hoitopäivän vaikutuksia pidetään todella huolestuttavina. Mitä tämä viestii kotivanhemmille? Entä ne kaikki päivähoidon ulkopuolella olevat lapset? Mikä on heidän kohtalo? Kun 20 tuntia viikossa ei riitä, kuinka käy lapsen jonka tuntimäärä on 0?
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden raivokkaimmat puolustajat puhuvat mielellään lapsen oikeudesta sekä leimautumisesta. Universalistisen palvelun etu on, että se kuuluu kaikille. Kenenkään ei tarvitse selitellä eikä perustella. Tämän hetken käyttötilastojen varjossa on toki äärimmäisen naiivia kuvitella, ettei kotivanhempien kokopäivähoidossa olevat lapset erotu joukosta. Vai luuleeko joku ihan aidosti, ettei muut huomaa jos päivät kotona viettävä vanhempi hakee lapsensa vasta klo 16 jälkeen? Koko keskustelu leimautumisesta ja sen pelosta on jo itsessään leimaava. Oletetaan että omista haasteista puhuminen koetaan leimaavaksi. Miksi raskauden jälkeisestä masennuksesta kärsiminen pitäisi salata? Onko häpeällistä puhua vaikeuksista avoimesti? Miksi edes tarjoamme vaihtoehtoa, jonka avulla ongelmat lakaistaan maton alle? Miten varmistamme, että perheet saa riittävästi apua ja tukea, jos ongelmista ei kehdata puhua?
Työtön vanhempi joka hoitaa lastaan kotona, saattaa kokea oman panoksensa arvokkaaksi ja olla todella ylpeä tekemästään kasvatustyöstään. Siitä huolimatta hänestä on tullut subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajien keppihevonen numero yksi. Hän on puheenvuoroissa usein se kasvoton vanhempi, jonka elämään kasautuu kaikki ongelmat. Hän on se vanhempi jonka jälkikasvu pelastuu syrjäytymiseltä, vain ulkoistamalla lapsi ammattilaisten ylläpitämään päivähoitoon. Tämän huomatessaan hän saattaa jo itsekin alkaa epäröimään omia kykyjään. Sitä ei ylhäältäpäin omista kuplista huutelijat välttämättä aina tule ajatelleeksi. Tässä keskustelussa leimataan ja loukataan toistuvasti kaikkia "heikoimmassa asemassa olevia" vanhempia. Juuri heidän vanhemmuuttaan mainostetaan tärkeimpänä syynä pitää kiinni subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Heidän lapset päätyvät samaan rooliin, kun puhutaan lasten eriarvoistumisesta.
Lasten yhdenvertaisuus ei valitettavasti toteudu samanpituisilla hoitopäivillä. Hallituksen lapsiperheisiin suoraan ja epäsuoraan kohdistuvia leikkauksia ei voida paikata subjektiivisella päivähoito-oikeudella. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Perhe on kokonaisuus, oli sen koko tai muoto mikä tahansa. Pidän vanhemmuutta lapsen kannalta tärkeämpänä kuin ammattilaisten tarjoamaa päivähoitoa. Olen sitä mieltä, että vastuu lapsesta kuuluu ensisijaisesti vanhemmille ja heitä tulee siinä tärkeimmässä tehtävässä tukea niin paljon kuin mahdollista. Päivähoitoa on tarjolla vain lyhyen ajan lapsen elämästä. Vanhemmuus on ikuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti