Poimintoja subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen liittyvästä keskustelusta:
"Päivähoito-oikeuden rajaaminen uhkaa maahanmuuttajalasten integroitumista"
"Käytännössä päätös kohdistuu usein pienituloisiin ja myös maahanmuuttajiin. Päätös kohdistuu juuri niihin lapsiin, jotka erityisesti kaipaisivat sitä tukea, jota meillä on laadukkaissa päiväkodeissamme tarjolla."
Tässä alkaa pikkuhiljaa jo verenpaine nousemaan, kyseistä keskustelua seuratessa. Minua raivostuttaa se kuinka maahanmuuttajia, pienituloisia ja työttömiä toistuvasti mainostetaan syynä säilyttää subjektiivinen päivähoito-oikeus. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustuspuheenvuoroissa heidät leimataan tahattomasti mutta toistuvasti muita heikommiksi vanhemmiksi, samalla kun heidän lasten kokopäiväisen kodin ulkopuolella toteutuvan hoidon ja kasvatuksen tarvetta korostetaan. Kriittisin näkee tässä jo lievemmässä muodossa samoja piirteitä kuin saamelaislasten suomalaistamisessa tai romanilasten pakkointegroinnissa.
Toistaiseksi pätevin selitys subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämiselle, on pelko joidenkin perheiden leimautumisesta. Kun kaikilla on oikeus käyttää kokopäiväistä päivähoitoa, myös haastavissa tilanteissa olevat vanhemmat voivat käyttää sitä leimautumatta ongelmaperheeksi. Jos osalta lähdetään rajaamaan oikeutta, vanhemmat joutuvat erikseen hakemaan oikeutta kokopäiväiseen hoitoon ns. sosiaalisin perustein. Tämän tilanteen pelätään karkoittavan avun tarpeessa olevia perheitä hakemasta kokopäiväistä hoitopaikkaa. Hiomista riittää jos halutaan rajata oikeutta ja samalla varmistaa, että apua tarvitsevat saavat ajoissa apua. Siksi en kannata leikkausta hallituksen esittämässä muodossa. Sen tuomat säästöt ovat todella pienet suhteessa mahdollisiin haittoihin. Mitä tulee leimautumiseen, keskustelu subjektiivisen päivähoito-oikeuden sälyttämisen puolesta on itsessään leimaava.
Huoli maahanmuuttajien kotoutumisesta osuu hieman väärään osoitteeseen. Suurin huolenaihe maahanmuuttajalasten kotoutumisen osalta tulisi olla päiväkotien eriytyminen. Kun päiväkodissa enemmistö on hiljattain maahan tulleita suomea toisena kielenään puhuvia, kielen oppiminen ja kotoutuminen alkaa olla niin haastavaa, ettei siihen enää riitä edes 10 tuntia päivässä. Suurempi haaste on usein lasten vanhemmat, erityisesti kotiin lapsia hoitamaan jäävä äiti, joka ei pääse osaksi kieliopetusta. Vanhemmat on saatava opiskelemaan kieltä vähintään osa-aikaisesti. Heille tulisi tarpeen vaatiessa tarjota mahdollisuutta myös vauvaikäisen osa-aikaiseen hoitoon. Perheen äidin hankkima kielitaito ja osallistuminen Suomalaiseen yhteiskuntaan, edistää koko perheen kotoutumista uuteen kotimaahan, paremmin kuin lapsen viettämät lisätunnit päivähoidossa. Ajauduin hieman sivuraiteille, mutta tulipahan tämäkin asia sanottua.
Takaisin itse asiaan, eli leimautumiseen ja leimaamiseen. Minulla ei ole mitään epäselvää sen suhteen, että on olemassa tiettyjä riskiryhmiä joiden todennäköisyys syrjäytyä on muita suurempi. Ei myöskään ole epäselvää mitä sosiaalisin tarpein päivähoidon saaminen voi tarkoittaa. Olen hyvin perillä lastensuojelusta ja monilla tavoin myös kiinni siinä arjessa. Tiedän myös paremmin kuin hyvin mitä on pienituloisuus. Edellä mainituin perustein rohkenen väittää, että toisin kuin usein puhutaan pienituloiset ja työttömät, eivät muodosta enemmistöä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksesta kärsivien suhteellisen pienessä joukossa.
Monella pienituloisella kotivanhemmalla ei yksinkertaisesti ole edes varaa viedä lastaan päivähoitoon. Vaikka hoitomaksu peritään tulojen mukaan on kotihoidontuki, pienituloisille suunnattu hoitolisä ja mahdollinen kuntalisä niin merkittävä tulolähde pienituloiselle perheelle, ettei monella yksinkertaisesti ole varaa luopua siitä. (Poikkeuksen muodostaa vanhempainvapaalla olevat, joiden tuloihin päivähoidon käyttö ei vaikuta. Harva kuitenkin palaa töihin suoraan vanhempainvapaalta.) Tämän lisäksi päiväkodissa vaaditaan myös tietty varustelutaso. Siellä on oltava säänmukaiset ulkoiluvaatteet kenkineen ja mielellään siistit sisävaatteet. Suomen neljä vuodenaikaa vaihtelevine asuvaatimuksineen, ei helpota pienituloisen perheen elämää siltä osin. Tämän lisäksi avoimeen varhaiskasvatustoimintaan osallistuminen ei leikkaa edellä mainittuja tukia. Avoimissa päiväkerhoissa lapsi voi (omassa kunnassani) viettä ainakin 9 tuntia viikossa. Vieläkö joku kuvittelee, että juuri pienituloiset perheet pitävät lapsiaan kokopäivähoidossa?
Kaikesta huolimatta juuri pienituloiset, työttömät ja maahanmuuttajat ovat päätyneet subjektiivisen päivähoito-oikeuden kiivaimpien puolustajien keppihevosiksi. Heidän vanhemmuutensa on rivien väleissä kyseenalaistettu ja heidän lapset on osoitettu kokopäiväisen päivähoidon käyttäjiksi tai vähintään tarvitsijoiksi. Vastakkain on asetettu "heikossa asemassa olevat" vanhemmat ja laadukas varhaiskasvatus. Näin heidät on useamman kerran leimattu myös muiden vanhempien ja veronmaksajien silmissä, vanhemmiksi jotka "maksattaa lastenhoitonsa muilla" vaikka voisivat itsekin hoitaa. Suhteellisen ajattelematonta ja karua toimintaa, "heikoimpien puolustajilta".
Kotihoito vs päivähoito ei ole luokkakysymys ainakaan siinä määrin, mitä usein kuvitellaan. Molemmista löytyy toistaiseksi hyvin laaja kirjo perheitä työttömistä lastensuojeluasiakkaista uraputkensa huipulla oleviin. Toivottavasti näin on jatkossakin. Eikä heidän vanhemmuuttaan voi mitata statuksen perusteella. Suosittelen lämpimästi kaikkia ylhäältäpäin puhujia vetämään vähemmän johtopäätöksiä ja tutustumaan enemmän erilaisten lapsiperheiden todelliseen arkeen. Siitä on hyvä lähteä kehittämään suomalaista varhaiskasvatusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti